maanantaina, heinäkuuta 11, 2011

"Tuo tuossa on pääteltta, hän sanoo"

Pitkästä aikaa kokoontunut keskusteluryhmä jäljitti luontokäsityksiä vauhdikkaasta ja viihteellisestä Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaanista, jonka keskeiset tapahtumat sijoittuvat kiertävään junasirkukseen 1930 -luvun Yhdysvalloissa!  Paljettien kimmellyksen ja sirkustirehtöörin viittilöinnin takaa paljastui monenlaisia henkilöitä sekä kertomus suuresta rakkaudesta.  Tilaisuus avattiin ensin yhteislaululla, sillä Brinkkalan pihalla oli sattumoisin Turun Soitannollisen Seuran järjestämä yhteislaulutilaisuus. Oo, Lazzarella!

Tarinan päähenkilö on Jacob Jankowski, puolalaissyntyinen eläinlääkäriopiskelija jonka tutkinto jää saamatta kun hänen vanhempansa kuolevat tapaturmaisesti ja Jacob tyhjän päälle jäätyään heittäytyy puolivahingossa sirkuskiertueen matkaan.  Sirkuksessa tavataan muut keskushenkilöt, despoottimaisesti hallitseva tirehtööri Al-setä, kaunis sirkustaiteilija Marlene ja tämän temperamenttinen puoliso, eläintenkouluttaja August.  Lama-aikana elämä on kovaa ja sekä ihmisiä että eläimiä kohdellaan toisinaan kuvottavan vähällä kunnioituksella: kaviokuumeesta ja sädemädästä kärsivät hevoset lopetetaan viiltämällä kurkku auki, norsua koulutetaan hakkaamalla sitä piikillä ja jos tirehtöörillä ei ole varaa maksaa kaikkien palkkoja, muutama työläinen heitetään yön pimeydessä junasta sillan kohdalla, jolloin velkakin katoaa.

Eläinten ja ihmisten huono kohtelu on helppo tuomita, sillä henkilöhahmot ovat miltei kaikki joko stereotyyppisiä hyviksiä tai stereotyyppisiä pahiksia; pahikset tekevät julmuuksia minkä ehtivät ja hyvikset kauhistelevat vieressä tai silittävät välillä sirkusapinan päätä (mielenkiintoisia ja monisyisiä hahmoja on oikeastaan vain kaksi: lyhytkasvuinen sirkuspelle Walter/Kinko ja sirkuksen takana olevassa teltassa esiintyvä strippari/prostituoitu Barbara).  Suomalaisen lukijan on vuonna 2011 helppo tuomita eläimille aiheutetut kärsimykset myös siksi, että tarina on tuplasti etäännytetty: sekä aika että paikka ovat aika kaukana.  Aivan erilainen eläintenkohtelu/rakkaustarina -romaani syntyisikin esimerkiksi suomalaisessa kennelissä, jossa koirille jalostetaan ulkonäkösyistä kivuliaita ominaisuuksia.  Tai broilerin- anteeksi Ross 508 -kasvattamossa, jossa suomalainen tuottaja tekee parhaansa turvatakseen perheensä elintason.

Tästä kritiikistä huolimatta Vettä elefanteille on viihdyttävä kesäkirja, joka etenee jännittävästä tilanteesta toiseen ja pitää lukijan otteessaan.  Kaiken kurjuuden keskeltä lisäksi Jacobin ja Marlenen kielletty rakkauskin nousee hienosti esille.  Ensi kerralla tartutaan huomattavasti hidastempoisempaan Atwoodiin, siihen asti näkemiin!

Ei kommentteja: