keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2012

Herman Melville: Taipii


Lukupiirissä tehtiin tehtiin tällä kertaa luontoretken lisäksi aikamatka: Melvillen Taipii on julkaistu 1846.

Taipii on Melvillen esikoisteos ja on kuulemma aikanaan nostattanut kohun paitsi sisältönsä vuoksi, myös siksi että kirjailija oli taustaltaan merimies!  Viktoriaanisen ajan sosioekonominen kierto oli melko jäykkää eikä Melvillen kaltainen hahmo oikein tuntunut noudattavan protokollaa. Miten merimies voisi osata kirjoittaa romaanin?

Tämä esikoisteos on yhdistelmä romaania, matkakertomusta ja kansatiedettä ja se perustuu Melvillen omakohtaisiin kokemuksiin. Romaanin kertoja, aivan kuten Melvillekin, on pestautunut valaanpyydystysalukselle, jonka olot ovat kurjaakin kurjemmat. Alus pysähtyy muutamaksi päiväksi polynesialaiselle Nukuhivan saarelle, jolloin kertoja näkee tilaisuutensa tulleen: hän karkaa vapaapäivän aikana laivalta ja suuntaa kohti saaren sisäosia kohtalotoveri Tobyn kanssa. Pakomatka päättyy taipiiden laaksoon saaren toiselle laidalle, ja tässä kohdin pitää huomauttaa kirjan takakansitekstin ikävästä virheestä. Takakannen mukaan:

Taipiit ovat onnellisia huolettomia luonnonlapsia, miehet uljaita sotureita, naiset eloisia ihastuttavia vesinymfejä. Ihanin kaikista on Feiavei, naisellisen viehkeyden ja kauneuden täydellistymä. Mutta vähitellen Melvillelle selviää että taipiit ovat myös ihmissyöjiä.

Kirjasta käy kuitenkin ilmi että koko Polynesian asukaskunta on ihmissyöjän maineessa, ja taipiit "tunnetaan" aivan poikkeuksellisen julmana ja verenhimoisena heimona. Jo karkumatkan aikana kertoja-Tom ja Tobykin miettivät minkälaisen heimon pariin he päätyvät: Taipiita vai happareita? Kammottava kuolema verenhimoisten villien käsissä, vai ystävällinen vastaanotto lempeiden alkuasukkaiden parissa? Kannibalismi ei siis ole mitenkään vähitellen selviävä asia, vaan osin perätön ennakkoluulo.  Joka tapauksessa ennakkoluulot näistä kahdesta heimosta, taipiista ja happareista, ovat mainio osoitus siitä dualismista, jota Melvillen teoksen sivuilta löytyy.

Tom ja Toby saapuvat taipiiden laaksoon, mutta vastassa on verenhimoisten ihmissyöjien sijaan melko harmittomia taipiita. Kirjan yksi ansioista on sen kansatieteellisessä otteessa, sillä Melville pyrkii kuvaamaan taipiiden yhteisöelämää ja tapoja. Melville on kohdannut laaksossa kuitenkin myös paljon omia ennakkoluulojaan, pelkojaan ja odotuksiaan, mistä jalostuu mielenkiintoinen dialektinen jännitys: taipiiden laakso on samanaikaisesti sekä eräänlainen maanpäällinen paratiisi, jossa viattomat, miltei lapsenomaiset alkuasukkaat elävät ajassa ennen syntiinlankeemusta, että primitiivinen ja ihmissyönnin vuoksi myös barbaarinen maailma. Se herättää toivoa ja pelkoa ja ruokkii keskustelua ihanteellisesta elämästä.

Kirjassa kertojan vierailu taipiiden parissa kestää nelisen kuukautta, kun taas Melville itse vietti laaksossa neljä viikkoa. Tämän jälkeen hänen onnistui nousta toiseen länsimaiseen kalastusalukseen ja jatkaa matkaa alkuperäistä alusta paremmissa olosuhteissa.

Ei ollut hukkareissu Melvillelle, eikä lukijallekaan.