Herman Melville: Taipii

Lukupiirissä tehtiin tehtiin tällä kertaa luontoretken lisäksi aikamatka: Melvillen Taipii on julkaistu 1846.

Taipii on Melvillen esikoisteos ja on kuulemma aikanaan nostattanut kohun paitsi sisältönsä vuoksi, myös siksi että kirjailija oli taustaltaan merimies!  Viktoriaanisen ajan sosioekonominen kierto oli melko jäykkää eikä Melvillen kaltainen hahmo oikein tuntunut noudattavan protokollaa. Miten merimies voisi osata kirjoittaa romaanin?

Tämä esikoisteos on yhdistelmä romaania, matkakertomusta ja kansatiedettä ja se perustuu Melvillen omakohtaisiin kokemuksiin. Romaanin kertoja, aivan kuten Melvillekin, on pestautunut valaanpyydystysalukselle, jonka olot ovat kurjaakin kurjemmat. Alus pysähtyy muutamaksi päiväksi polynesialaiselle Nukuhivan saarelle, jolloin kertoja näkee tilaisuutensa tulleen: hän karkaa vapaapäivän aikana laivalta ja suuntaa kohti saaren sisäosia kohtalotoveri Tobyn kanssa. Pakomatka päättyy taipiiden laaksoon saaren toiselle laidalle, ja tässä kohdin pitää huomauttaa kirjan takakansitekstin ikävästä virheestä. Takakannen mukaan:

Taipiit ovat onnellisia huolettomia luonnonlapsia, miehet uljaita sotureita, naiset eloisia ihastuttavia vesinymfejä. Ihanin kaikista on Feiavei, naisellisen viehkeyden ja kauneuden täydellistymä. Mutta vähitellen Melvillelle selviää että taipiit ovat myös ihmissyöjiä.

Kirjasta käy kuitenkin ilmi että koko Polynesian asukaskunta on ihmissyöjän maineessa, ja taipiit "tunnetaan" aivan poikkeuksellisen julmana ja verenhimoisena heimona. Jo karkumatkan aikana kertoja-Tom ja Tobykin miettivät minkälaisen heimon pariin he päätyvät: Taipiita vai happareita? Kammottava kuolema verenhimoisten villien käsissä, vai ystävällinen vastaanotto lempeiden alkuasukkaiden parissa? Kannibalismi ei siis ole mitenkään vähitellen selviävä asia, vaan osin perätön ennakkoluulo.  Joka tapauksessa ennakkoluulot näistä kahdesta heimosta, taipiista ja happareista, ovat mainio osoitus siitä dualismista, jota Melvillen teoksen sivuilta löytyy.

Tom ja Toby saapuvat taipiiden laaksoon, mutta vastassa on verenhimoisten ihmissyöjien sijaan melko harmittomia taipiita. Kirjan yksi ansioista on sen kansatieteellisessä otteessa, sillä Melville pyrkii kuvaamaan taipiiden yhteisöelämää ja tapoja. Melville on kohdannut laaksossa kuitenkin myös paljon omia ennakkoluulojaan, pelkojaan ja odotuksiaan, mistä jalostuu mielenkiintoinen dialektinen jännitys: taipiiden laakso on samanaikaisesti sekä eräänlainen maanpäällinen paratiisi, jossa viattomat, miltei lapsenomaiset alkuasukkaat elävät ajassa ennen syntiinlankeemusta, että primitiivinen ja ihmissyönnin vuoksi myös barbaarinen maailma. Se herättää toivoa ja pelkoa ja ruokkii keskustelua ihanteellisesta elämästä.

Kirjassa kertojan vierailu taipiiden parissa kestää nelisen kuukautta, kun taas Melville itse vietti laaksossa neljä viikkoa. Tämän jälkeen hänen onnistui nousta toiseen länsimaiseen kalastusalukseen ja jatkaa matkaa alkuperäistä alusta paremmissa olosuhteissa.

Ei ollut hukkareissu Melvillelle, eikä lukijallekaan.

"Uusi päivä, tässä ja nyt"

Kirjallisuuden luontokäsitysten lukupiiri kokoontui taas eilen ja vuorossa oli Annelies Verbeken Kalanpelastaja, viime syksynä suomennettu belgialaisen Verbeken neljäs romaani.  Avaimelta on ilmestynyt myös Verbeken esikoisteos Nuku!, ja tätä kirjailijaa pitää kyllä lukea lisää!

Kalanpelastaja on taitava, pyörteenomainen kertomus Monique Champagnesta. Kyllä, juuri pyörre on oikea sana kuvaamaan kertomuksen etenemistä: lukija tempautuu mukaan Moniquen epätoivoon ja kehittyviin pakkomielteisiin kuin voimakkaan virran mukana. Takakansiteksti ei ymmärrettävästi pysty tavoittamaan romaanin hienosti voimistuvaa intensiteettiä mutta rakentaa kyllä hyvin romaanin alkuasetelman:

Kirjailija Monique Champagne on tunteiden ristiaallokossa. Hänet on jätetty. Hän haluaa luopua fiktion kirjoittamisesta ja omistaa elämänsä jollekin konkreettiselle. Televisio esittää sopivasti dokumentin kalakantojen ehtymisestä - ja Monique kokee herätyksen: hän haluaa pelastaa kalat.

Kalanpelastaja ei paljasta Moniquen kirjailijanelämästä mitään, eikä Monique ole halukas siitä kertomaan kyselijöille. Päättyneestä ihmissuhteestakin tihkuu vain vähän tietoja. Lukijalle siis rakentuu hienon todentuntuinen kuva emotionaalisen trauman kokemisesta: Jos joku kysyisi häneltä, mitä hänelle Ateenassa tapahtui ja miksi hän oli ollut jo yli kymmenen päivää leiriytyneenä hotellihuoneeseensa, hän olisi antanut traagisen mutta ymmärrettävän vastauksen. Hänet oli torjuttu, hänen tilapäiset työnantajansa eivät ymmärtäneet, miten vakavasti hän kalakantojen pelastamisen otti. Sen jälkeen ventovieraat vanhukset olivat hoivanneet häntä hellästi, mikä oli tehnyt hänestä heikon. Yksinään, vieraan kaupungin hotellihuoneessa hän ei voinut estää patoa murtumasta.

Kokonaisuudessaan kertomus kulkee miltei jatkuvasti uskottavuuden rajoilla, mutta Verbeke on mestari kuvaamaan epätavallisia ihmisiä ja epätavallisia tapahtumia, kuten jo Nuku! osoitti. Kiehtovat sivujuonteet rakentuvat tekstin joukkoon taitavasti: ideoiden ja reaalimaailman yhteensovittaminen, omistava rakkaus, pakkomielteet. Romaanin loppua ei viitsi tässä paljastaa, mutta loppua kohden Monique toteaa elävänsä monimutkaista identiteettikriisiä: Tuntuu kuin hänestä olisi jäljellä vain johdonpätkiä, sirpaleita ja kovettunutta muovailumassaa. Hän leikkii niillä varoen, ei keksi niistä mitään luovaa. 

Moniquen elämässä kalakantojen pelastaminen on romaanin tapahtuma-aikana ensi sijalla, ja tekstissä kala-asiat esiintyvät monin tavoin: on aidon huolen sävyttämää puhetta kulutuksesta, kylmää faktaa liikakalastuksesta, (psykoottisen) pakkomielteistä merkitysten etsimistä kaloista ja kalastuksesta sekä mietintöjä elämän synnystä.  Syksyllä lukupiirissä luettiin Ian McEwanin Polte, joka miltei samoin keinoin kuin Verbeke tässä kirjassaan esitti hyviä kuvauksia ihanteiden ja todellisuuden eroista. Kalakantojen ehtymistä käsittelevä kongressi tarjoaa osallistujille illallisen kalaravintolassa, kalastajat tekevät liialla tehokkuudellaan itsensä työttömiksi ja niin edelleen.

Ensi kerralla Margaret Atwoodin Herran tarhurit!

Alekirjavinkki!

Koko syksyn ajan ollaan luettu luontokirjoja, vaan bloggaaminen on jäänyt hunningolle.  Nyt ryhdistäydytään, kevään ohjelmiston kirjat ansaitsevat mainintansa täälläkin.

Ja hei, nyt on Akateemisen alessa meidän toukokuun kirja, Atwoodin Herran tarhurit alennuksessa, vieläpä se sidottu, kovakantinen versio! Pari päivää aikaa vielä tilatakin se itselle!  Laitoin just tilauksen ja nyt pitää enää odottaa että saan sen hyppysiini.

Ällöttävä Michael Beard (?)

Ian McEwanin Polte nostatti lukupiiriläisissä paljon ajatuksia. Mielenkiintoisen kirjan merkki!

Poltteen päähenkilö, Nobel-palkittu fyysikko Michael Beard on mcewanilaiseen tapaan sekavien naissuhteiden kanssa elävä realisti.  Kirjan alussa Beard on eroamassa peräti viidennestä vaimostaan, ja kirjan aikana solmii suhteen kahteen eri mantereilla asuvaan naiseen.  Toisin kuin useat arvostelijat, emme kuitenkaan pitäneet Beardin tekoja naissuhteiden osalta mitenkään poikkeuksellisen ällöttävinä tai paheksuttavina; ei kyseessä ole kuitenkaan mikään hyväksikäyttäjä tai egoistinen rietastelija, vaan Beardia leimaa pikemminkin syvällisen tunne-elämän puutteen luoma välinpitämättömyys.  Beard ei nähtävästi tahdo mitään tunteen paloa, vaan tyydyttävää parisuhdearkea, jossa aamiaisen jälkeen mennään töihin, töistä palataan illalliselle ja illan tullen käydään samaan vuoteeseen.
Jotakin suututtavan itsekeskeistä Beardin hahmossa kuitenkin on: hän ei tunnu välittävän kumppaninsa emotionaalisista tarpeista tai hyvinvoinnista juurikaan, ja tulee aiheuttaneeksi (tahtomattaan) varsin paljon mielipahaa.  Omia toimintatapojaan Beard ei oikeastaan pohdi, joten lyhytkestoisiksi jäävien suhteiden sarja jatkuu.

Samanlainen välinpitämättömyys ilmenee myös Beardin työssä ilmastonmuutoksen ja energia-asioiden parissa.  On perin kummallista, että Beardilta tuntuvat puuttuvan syvällisen tunne-elämän lisäksi kaikenlaiset ihanteet, tavoitteet ja päämäärät.  Hän tekee tutkimusta, hups vaan ja tulee Nobel, ai että tutkimuslaitoksen johtajaksi no kyllä se sopii, tässäpä lentelen konferenssista toiseen ja lueskelen alani lehtiä.  Beardia ei lainkaan hetkauta se, että hänen työelämäänsä kuuluvat asiat ovat oikeasti todella mielenkiintoisia ja tärkeitä!

Ilmastonmuutos-teema ei Beardin elämässä ole kovin korkealla sijalla, mutta kirjassa sillä on keskeinen rooli.  Erityisesti lukupiiri ihasteli erilaisia hitaasti etenevän entropian vertauskuvia: Huippuvuorilla vierailevan ryhmän pienen vaatehuoneen rajalliset resurssit ovat aluksi hyvin järjestyksessä ja jaetaan tasan, mutta parissa päivässä piittaamattomuus johtaa siihen, että vain pari ihmistä kerrallaan pääsee ulos, sillä muille ei löydy varusteita. Myös Beardin kämmenessä hitaasti kasvava melanooma saa jatkaa kasvuaan, sillä sen haitat on helpompi unohtaa ja kieltää kuin ottaa käsittelyyn.

Oivallisia vertauskuvia tämänhetkisestä maailmasta ja sen suhtautumisesta ilmastonmuutokseen.

Erämaa ja puutarha

Kirjallisuus muuttaa maailmaa.  Tai oikeammin sitä muuttavat ihmiset, jotka lukevat kirjoja, löytävät niistä uusia tulkintoja ja vaihtavat ideoita toisten ihmisten kanssa.  Ja ideoista voi kehittyä pienen tai ison mittakaavan vallankumouksia!  Margaret Atwoodin Yli veden on yksi niistä maailmaa muuttaneista kirjoista, vaikka tämän ymmärtämiseksi pitää kyllä tutustua paitsi itse teokseen, myös sen kontekstiin.

Itse romaanin synopsis on seuraava: kaupunkilaistunut kanadalaisnainen palaa lapsuudenkotiinsa erämaan keskelle miesystävän ja ystäväpariskunnan kanssa koska naisen isä on kadonnut.  Isää ei löydy, ja nainen jättäytyy saarelle muiden palatessa sivistyksen pariin.  Romaanin teho ei perustukaan hurjiin tarinankäänteisiin, vaan niihin kulttuurisiin rakennelmiin joita se nostaa esiin; erityisesti huomio kiinnittyy erilaisiin dualistisiin jakoihin kuten järki/tunteet, ihminen/luonto, mies/nainen, tietoisuus/ruumis.  Kartesiolainen dualismi tietoisuuden ja ruumiin välillä nousee erityisesti esille: kaikki ongelmat johtuvat kehon päällä sijaitsevasta nupista. En vastusta kehoa enkä päätäkään, vaan niskaa joka saa aikaan illuusion niiden erillisyydestä. Tämänkaltaisten huomioiden kautta kertoja tuo esille länsimaisissa yhteiskunnissa rakennettuja hierarkioita joilla alistetaan tunteet ja aistit tietoisen minuuden hallintaan, luonto ihmisen hallintaan ja nainen miehen hallintaan.

Kertoja onnistuu ylittämään nämä rajalinjat.  Kertoja on kaupunkilainen, joka palaa erämaahan (=sivistyksen ulkopuolelle) mutta ei kuulu yhteisöön (=yhteiskunnan ulkopuolella).  Kertojalla on traumaattinen henkilöhistoria ja mielenterveysongelmia (=rationaalisuuden ulkopuolella).  Sen sijaan kertoja suhtautuu luontoympäristöön perifeminiinisellä tavalla, hellästi ja huolehtivasti ja yrittää jättäytyä saarelle ja sulautua luontoon, kulkea vaatteitta ja syödä luonnon antimia.

Tässä onkin sitten koossa ainekset, jotka lukijakunnan kautta synnyttivät ekofeminismiksi kutsutun ajattelutavan: naisen alisteinen asema yhteiskunnassa vertautuu patriarkaaliseen luontokäsitykseen ja luonnon hyväksikäyttöön.  Luontokin on usein feminisoitu, se on (varsinkin kanadalaisessa kirjallisuudessa) neitseellinen erämaa tai kasvuvoimainen Äiti Maa.  Atwoodin teoksen julkaisemista seuranneena vuosikymmenenä eli 1970-luvulla Pohjois-Amerikassa muotoutui sitten paljon siitä ekofeministisen tieto- ja kaunokirjallisuuden kaanonista.

Muuta mielenkiintoista luettavaa:
Gyn/ecology: The Metaethics of Radical Feminism (1979): Mary Daly

Ekofeminismin klassikko Kirjakahvilassa ma 8.8. klo 19!

Ensi kerralla tutustutaan huikeaan klassikkoon, Margaret Atwoodin teokseen Yli veden vuodelta 1971. Teos on mielenkiintoinen ja arvoituksellinen ekofeminismin kaanoniin kuuluva kertomus Kanadan luonnosta.  Tule mukaan pohtimaan miten Atwood yhdellä kirjalla muutti maailmanjärjestystä!

 

"Tuo tuossa on pääteltta, hän sanoo"

Pitkästä aikaa kokoontunut keskusteluryhmä jäljitti luontokäsityksiä vauhdikkaasta ja viihteellisestä Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaanista, jonka keskeiset tapahtumat sijoittuvat kiertävään junasirkukseen 1930 -luvun Yhdysvalloissa!  Paljettien kimmellyksen ja sirkustirehtöörin viittilöinnin takaa paljastui monenlaisia henkilöitä sekä kertomus suuresta rakkaudesta.  Tilaisuus avattiin ensin yhteislaululla, sillä Brinkkalan pihalla oli sattumoisin Turun Soitannollisen Seuran järjestämä yhteislaulutilaisuus. Oo, Lazzarella!

Tarinan päähenkilö on Jacob Jankowski, puolalaissyntyinen eläinlääkäriopiskelija jonka tutkinto jää saamatta kun hänen vanhempansa kuolevat tapaturmaisesti ja Jacob tyhjän päälle jäätyään heittäytyy puolivahingossa sirkuskiertueen matkaan.  Sirkuksessa tavataan muut keskushenkilöt, despoottimaisesti hallitseva tirehtööri Al-setä, kaunis sirkustaiteilija Marlene ja tämän temperamenttinen puoliso, eläintenkouluttaja August.  Lama-aikana elämä on kovaa ja sekä ihmisiä että eläimiä kohdellaan toisinaan kuvottavan vähällä kunnioituksella: kaviokuumeesta ja sädemädästä kärsivät hevoset lopetetaan viiltämällä kurkku auki, norsua koulutetaan hakkaamalla sitä piikillä ja jos tirehtöörillä ei ole varaa maksaa kaikkien palkkoja, muutama työläinen heitetään yön pimeydessä junasta sillan kohdalla, jolloin velkakin katoaa.

Eläinten ja ihmisten huono kohtelu on helppo tuomita, sillä henkilöhahmot ovat miltei kaikki joko stereotyyppisiä hyviksiä tai stereotyyppisiä pahiksia; pahikset tekevät julmuuksia minkä ehtivät ja hyvikset kauhistelevat vieressä tai silittävät välillä sirkusapinan päätä (mielenkiintoisia ja monisyisiä hahmoja on oikeastaan vain kaksi: lyhytkasvuinen sirkuspelle Walter/Kinko ja sirkuksen takana olevassa teltassa esiintyvä strippari/prostituoitu Barbara).  Suomalaisen lukijan on vuonna 2011 helppo tuomita eläimille aiheutetut kärsimykset myös siksi, että tarina on tuplasti etäännytetty: sekä aika että paikka ovat aika kaukana.  Aivan erilainen eläintenkohtelu/rakkaustarina -romaani syntyisikin esimerkiksi suomalaisessa kennelissä, jossa koirille jalostetaan ulkonäkösyistä kivuliaita ominaisuuksia.  Tai broilerin- anteeksi Ross 508 -kasvattamossa, jossa suomalainen tuottaja tekee parhaansa turvatakseen perheensä elintason.

Tästä kritiikistä huolimatta Vettä elefanteille on viihdyttävä kesäkirja, joka etenee jännittävästä tilanteesta toiseen ja pitää lukijan otteessaan.  Kaiken kurjuuden keskeltä lisäksi Jacobin ja Marlenen kielletty rakkauskin nousee hienosti esille.  Ensi kerralla tartutaan huomattavasti hidastempoisempaan Atwoodiin, siihen asti näkemiin!

Paluu luontoon!

Lukupiiri on uudestisyntynyt!  Viime aikoina lukupiiri on tehnyt graduja, opinnäytetöitä, vauvoja, valmistunut ja siirtynyt työelämään, ja nyt on taas aika napata kirja kouraan!  Luonnon etsiminen aloitetaan ihanan viihteellisestä, mukaansatempaavasta, ajankohtaisesta ja kiehtovasta Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaanista.

Kesäpäiviä täyttää siis tarina kiertävästä junasirkuksesta 1930 -luvun Yhdysvalloissa, ja juoneen mahtuu kaikkea mitä kesäkirjalta voi odottaa: romantiikkaa, jännitystä, elämänkulkuja ja elefantti!

Kokoonnumme siis taas Kirjakahvilassa ensi maanantaina 11.7. klo 18 kesälukemiston kera, vanhat ja uudet lukijat ovat tervetulleita mukaan keskustelemaan hyvässä seurassa!

kevään 2009 tapaamiset

Kevään tapaamiset Kirjakahvilassa pidetään seuraavista teoksista ja seuraavina aikoina:

• to 16.4. klo 19 Joseph Brodsky: Veden peili
  
• to 14.5. klo 19 Edith Södergranin teokset
  
• to 18.6. klo 19 Jean-Marie Gustave Le Clézion jokin, vielä täsmentymätön teos. Olisiko se esimerkiksi Le déluge vai Désert? Pohdimme vielä, kesäkuuhun on toistaiseksi aikaa. Kommenttilaatikossa voi vaikuttaa valintaan ;-)
  

Syksy 2008

Syksyn tapaamiset Kirjakahvilassa:

• ke 17.9. klo 19 Kazuo Izhiguro: Ole luonani aina
  
• ke 15.10. klo 19 Tove Jansson: Muumi-kirjat
  
• ke 12.11. klo 19 Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
  
• ke 10.12. klo 19 Alan Weisman: Maailma ilman meitä (Weisman on tulossa myös Kirjamessuille!)
  

Suunnitteluasiat

Uh ja oh, koko kevät jo mennyt, eikä vieläkään yhtään kirjallisuustapaamista! Suunnitellaanko sitten syksy jo hyvissä ajoin? Päätetään, että otetaan vaikkapa kunkin syyskuukauden toinen torstai, siis elokuun 14., syyskuun 11., lokakuun 9., ja marraskuun 13.? Ainakin Muumi-kirjoista, Moby Dickistä ja Brodskyn Veden Peilistä olisi kivaa keskustella, mistä muista?

Sika koulussa

Dodon Turun kirjallisuuspiiri kokoontuu jälleen!

Viime kerralla, josta ei blogiin päätynytkään raporttia kuten yleensä, käsiteltiin kolmea eri ajankäyttöteeman ympärille keskittyvää kirjaa. Perusteluna taisi olla se, että aika on nykykäsityksen mukaan neljäs ulottuvuus (kaareutunut), joten siten ajan olemuksesta ja käytöstä voi keskustella myös ympäristökäsitys -piirissä =)

Edellisestä kerrasta innostuneena ensi tapaamiskerran keskustelut pohjataan Julia Vuoren Sika-sarjakuviin, ja keskustelu aloitettaneen Sian ja ystävien ajankäytöstä. Luettavakseen saa valita parhaaksi katsomansa sarjakuvan/sarjakuvat.

Tervetuloa siis keskiviikkona 23.1. Ravintola Koulun historianluokkaan klo 18 alkaen! Tapaamisen aikana sovitaan myös tulevien lukupiirikohtaamisten kirjoista; tule mukaan muokkaamaan tapaamisia toiveidesi mukaisiksi!

Kirsikkatarhan köyhtyneet aateliset

Tervetuloa astelemaan lupaamallemme säkenöivien ajatusten temmellyskentälle! Tällä tapaamiskerralla keskustelun alustana toimi Anton Tšehovin Kirsikkatarha.

Tämä Tšehovin viimeiseksi jäänyt näytelmä oli hänen omien sanojensa mukaan komedia. Näkökulma on hyvin perusteltavissa, sillä Tšehovin muutosten edessä neuvottomat ihmiset keskittyvät enemmän arkisiin askareihinsa, avioliittohuoliin ja karamellien syöntiin, ja tekevät kaikkensa ollakseen ajattelematta kauniin kirsikkatarhansa tuhoa. Näytelmän ohjannut Konstantin Stanislavski tosin näki kertomuksen tragediana, josta herrojen välille syntyikin jonkinmoinen riita. Moderni lukija kelpuuttaisi Kirsikkatarhan ehkä helpommin molemmiksi, sillä melankolisen perusvireensä rinnalla se heijastelee jo 50-luvun absurdin komedian asetelmia.

Luontokäsityksiä etsiessä Kirsikkatarha, kuten monet Tšehovin teokset, on ajaton, sillä keskiössä ovat ihmiset inhimillisine piirteineen: optimismi, pessimismi, kielto, epävarmuus, huoli... Samat reaktiot toistuvat reaalimaailmassa myös nykypäivänä, tietenkin. Varsinkin keskeinen hahmo Ranevskaja on mielenkiintoinen kohde, sillä hän kieltäytyy tunnustamasta muutosten dramaattisuutta ja todellisuutta. Aseenaan Ranevskaja käyttää kieltoa, yksinkertaista psykologista mekanismia, sillä tuleva muutos on liian suuri ja pelottava.

Ilmastonmuutosta vastaan taistelevat ovat jo huomanneetkin että Ranevskaja elää yhä. Lopussa hän menettääkin kotinsa ja kirsikkatarhan pakkohuutokaupassa ikäänkuin ohimennen ja huomaamatta, että ottakaapa opiksenne, te ilmastoskeptikot.
Tšehov esittelee useita tapoja ottaa vastaan ympäristön raju muutos, mutta ei valitettavasti kerro miten poistaisi ihmiskunnan kollektiiviset defenssimekanismit.

"Köyhtyneet aateliset" on Hannan mielestä kiva teema, ja Kirsikkatarhankin aateliset ovat inhimillisyytensä ansiosta loppujen lopuksi sympaattisia hahmoja. Aateliston ajankäytöstä innostuneena valitsimmekin ensi kerraksi käsittelyyn "ajankäyttötrilogian", sillä aika on (kaareutunut) neljäs ulottuvuus ja siten ympäristöä, n'est-ce pas? Trilogian osina Tom Hodgkinsonin Joutilaisuuden ylistys (How to be Idle), Thorstein Veblenin Joutilas luokka ja Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito. Seuraavalle tapaamiskerralle voi näistä lukea itseään eniten kiinnostavan. Joulukuussa ajankäyttöä tarkastellaan Julia Vuoren Sika-sarjakuvista. Kevään ohjelmistossa myöhemmin tarkentuvaa kaupunkikirjallisuutta.

Kiitos ja näkemiin.

Syksy jollottaa

Hyvä Turun kirjakansa,
Lukupiireistä suurin ja rohkein, Dodo ry:n Turun komppanian Kirjallisuuden luontokäsitykset herää taas henkiin syksyn ohjelmistolla. Ohjelmisto toistaiseksi tuntematon. Tulkaa siis kantamaan pökkönne pesään ja lykkynne pyttyyn, ja tehdään yhdessä tästä syksystä säkenöivien älyjen temmellyskenttä.

Ensimmäisellä kokoontumis-kerralla Kirjakahvilassa torstaina 18.10 klo 18.30 olkoon luettuna Anton Tšehovin Kirsikkatarha, jonka Saana alustaa. Sitten suunniteltakoon syssy.

Tapaamisiin.

Sarasvatin hiekkaa

Huomenna eli 17.5. kokoonnumme taas Kirjakahvilaan kello 19, tällä kertaa keskustelemaan Risto Isomäen ilmastonmuutoskirjasta Sarasvatin hiekkaa.
Kirja edustaa omanlaistaan ekojännäreiden genreä, johon Isomäki on saanut mukaan niin Atlantiksen arvoituksen, luonnonilmiöiden ennustamattomuuden kuin ihmissivilisaatioiden kehittymisen.
Sarasvatin hiekkaa oli myös ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi viime vuonna.

Tervetuloa siis torstaina 17.5. Kirjakahvilaan!

Miksi Venetsia ei pelastunutkaan

"Hannu Raittilan Canal Crande sai Finlandiapalkinnon vuonna 2003, koska se on niin sairaan hyvä kirja", kertoo Saana (itse en ole lukenut tätä).

Kirja kertoo EU:n organisoimaan venetsianpelastusretkeen (suurin rahoittaja yhdysvaltalainen Save The Venice-säätiö) osallistuvasta suomalaisesta delegaatiosta ja näiden venetsianpelastuspyrkimyksistä.

Retken suomalainen edustajisto koostuu seuraavista hahmoista:

• Vesi-insinööri Marrasjärvi (myös kertojan rooli). Saanan mielestä mekaaninen ja kylmä ja analyyttinen henkilö. Ulriikan ja Reetan mielestä ei kylmä. Mikon mielestä vähän kylmä. Ulriika: tosiasioissa pitäytyvä. Vertaili mm. italialaisia ja suomalaisia astioita. Suomalaisten astioiden hyvät puolet: sopivan paksut seinämät, sopiva seinämien kallistuskulma ja insinöörisormille sopivat kahvat. Italialaiset mukit huonoja ja espresso raivostuttavaa. Protestanttisen työetiikan tiivistymä.
  
• Kulttuurintuntija Saraspää (päiväkirjamerkintöjensä kautta myös vähän kertojaroolissa). Lääke- ja huumekoukussa, Saanan mukaan edustaa kaikkea rappeutuneisuutta, mikä on Venetsian henki.
  
• Latinisti, dosentti, historijoitsija Heikkilä. Tuntee parhaiten 1500-luvun Venetsian.
  
• Siellä täällä viuhahteleva Tuuli, sihteeri, sisällä italialaisessa kulttuurissa ja tosi aikaansaava. Lopussa keskeisessä roolissa, koska paljastaa kaikki asiat ihan uudessa valossa.
  
• Kulttuuriasiainneuvos Snell, joka raahauttaa Venetsiaan Iittalan ja Arabian astioita ja maljakoita, jakaa niitä kaikille italialaisille ja järjestää Suomi-teemapäivän.
  

Urheat suomalaiset pelastivat erään venetsialaisen aasin hengen. Oli karnevaalit ja epätavallisten luontoilmiöiden johdosta kanaalit jäätyivät (latinisti osasi heti kertoa historiasta aikaisemman vastaavan tapahtuman). Aasi meni jäälle kävelemään, mutta jää meni rikki. Marrasjärvi oli aikaisemmin pelastanut hevosen avannosta, joten aasin pelastaminen oli helppoa.

Raittila yltää projektitoiminnan kuvauksissaankin lähes alan kuninkaan Scott Adamsin tasolle. Eräässä vaiheessa delegaatio oli huolissaan siitä, että hanke lopetetaan, elleivät he onnistu käyttämään enemmän rahaa.

Sinänsä jalo venetsianpelastusmotiivin ohessa Venetsialle tämä hanke on myös keskeinen motiivi kilpailla Rooman kanssa - suuren EU-hankkeen saaminen Venetsiaan on meriitti sinänsä, tavoitteista huolimatta. Venetsialaiset siis yrittävät lyödä Brysselillä Roomaa.

Nerokasta kulttuurieronkokemuksen kuvausta:
Kun delegaatio löysi Venetsiassa saunan, vesi-insinööri Marrasjärvi totesi: Kun oli saunan sisällä, kaikki tuntui oikealta ja järkevältä. Heti saunan ulkopuolella alkoi italialainen tolkuttomuus.

Ulriika: tämä on kirja siitä, että miten maailman rajallista määrää resursseja voidaan tuhlata mahdollisimman tehokkaasti.

ei pelastunut Venetsia

Tänään ruukku- ja multaostosten lomassa kuulin Reetalta, että Canal Grandessa puhutaan venetsianpelastushaluisesta vesi-insinööristä ja latinalla sujuvasti Italiassa pärjäävästä humanistista. Lopussa Venetsia ei pelastunut. Nyt voimme keskustella jälkiviisaasti siitä, että mitä olisi ollut tehtävä toisin.

Canal Grande torstaina

Elikkä torstaina jutustellaan Hannu Raittilan Finlandia-palkitusta Canal Grandesta. Kaikki kirjikseen klo 19 alkaen, olet tervetullut vaikka et olisikaan lukenut kirjaa, Saana on niiiin hyvä alustamaan:)

Venetsia-dokkari tänään Neloselta

Sain vinkin, että siihen maaliskuussa luettavaan Canal Crandeen liittyen voisi olla kiinnostavaa katsoa tänään Neloselta klo 20 lähetettävä Discovery-dokumentti Kun Venetsia tulvii. Discoveryn webkauppa myy tätä myös dvd:na viidellä dollarilla, mutta ei tietty postaa tuotteitaan Suomeen. Olisi siistiä jos joku olisi katsonut tuon tai olisi jopa käynyt Venetsiassa.

kevään 2007 ohjelma

Kevään kaikki kirjat on nyt vihdoin päätetty ja ne ovat seuraavat:

• tammikuu: Henry David Thoreaun Elämää metsässä
  
• helmikuu: Michael Enden Momo
  
• maaliskuu: Hannu Raittilan Canal Crande
  
• huhtikuu: Asterix-sarjakuva Jumalten rannan nousu ja tuho
  
• toukokuu: Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa
  

Jatkossa kirjallisuustapaamiset ovat aina klo 19, koska Kirjakahvilan aukioloaikoja pidennettiin vuoden alusta alkaen. Aloitamme siis aina kahvilan mentyä kiinni klo 19.

Waldenista

Viimeksi oli ihan tosi hyviä keskusteluja sen metsäkirjan pohjalta. Se ei ollut kyllä mitenkään erityisen mukaansatempaava tai jännittävä kirja ja sainkin eräältä piirissä uskolliselta osallistujalta ennen tapaamista viestin "Luin sitä Thoreaun kirjaa osittain. Se oli aika tylsä, ja minulla on muutenkin muuta tekemistä, en tule tänään paikalle." Huolimatta tällaisen ikävähkön näkemyksen surullisesta paikkansapitävyydestä osoittautuivat kirjasta rönsynneet keskustelut erittäin mielenkiintoisiksi.

Pohdimme, että mitä Henry David olisi tehnyt nyky-yhteiskunnassa ja kävimme läpi erilaisia mahdollisuuksia hakeutua nykyaikana samanlaiseen eristäytyneisyyteen kuin Henry David Waldenissa 1800-luvun puolivälissä. Samoin käsittelimme Waldenin asemaa ympäristöliikkeen perusteoksena. Jännittävää, miten ajalla ennen ympäristöongelmien globalisoitumista on ympäristökeskustelussa ollut niin paljon samoja piirteitä kuin nytkin, vaikka ongelmat sekä ymmärrys niistä ovat aivan toista mittakaavaa.

Walden on saatavilla myös verkkokirjana, kokonaisuudessaan.

Torstaina Thoreaun Elämää metsässä

Pitkän pohdinnan jälkeen torstain kirjaksi on päätetty H.D. Thoreaun Elämää Metsässä. Saana ja Hanna alustanevat. Kirjakahvila klo 18. Tervetuloa!

Ehdotuksia muiksi kevään kirjoiksi vastaanotetaan edelleen, hyviä ehdotuksia on tullut jo kasoittain, mutta Sarasvatin hiekka ja Ennen päivänlaskua ei voi ovat ainakin vahvoilla. En ole kyennyt päättämään näistä mitään vielä. Päivämäärät on kyllä jo sovittu, laitan ne tähän sivupalkkiin.

Köyhyys, uskonto ja toivottomuus

Islanti on kyllä aika käsittämätön paikka. Jännittävintä oli ehkä kuulla eräältä keskustelun osallistujalta, että Islannissa syötetään jopa hevosille kalaa, koska heinä ei vaan kasva. Kala on Salka Valkassa keskeinen elementti. Salka Valka jopa pohtii, että ei taida olla muuta jumalaa kuin kala, kun hän istuu kirjansitojan kuolevan ja sairaan vaimon keittiössä tuodessaan omilla säästöillään ostamaansa maitoa tämän loputtoman nälkäisille ja resuisille lapsille

Uskonto tuli keskusteluissa esille moneen kertaan. Itse en sitä erityisesti huomioinut kirjaa lukiessani, en ehkä ole herkistynyt havainnoimaan sellaista, mutta aika kiinnostavasti uskonto kyllä ilmenee Salka Valkassa. Sama kirjansitojan vaimo, joka on siis kaiken maallisen kurjuuden surullinen tihentymä, pohtii papin käskyä muistaa vaellusta Öljymäelle (uudessa käännöksessä Getsemanea) seuraavasti: Muistan, kyllä minä muistan, sanoin minä. Mutta sen minä uskallan sanoa, että minä olen kokenut sekä sen, että paljon muuta, sanoin minä. Riippua vuorokausi ristillä - mitä se nyt on, kun miehellä ei ole lapsia, sanoin minä, ja kun hän sitä paitsi tietää itse tykönänsä, että hän kuolee hyvän asian puolesta, pelastaa vielä koko maailman ja sitten pääsee suoraa päätä taivasten valtakuntaan kaikkein hienoimmalle paikalle, mitä se nyt on sen rinnalla, että saa kitua niinkuin minä olen kitunut vuodet umpeensa talo täynnä lapsia, kuinka monta yötä olenkaan yhteen menoon huutanut tuskissani ilman lepoa ja lievitystä, ja kohta olen kuollut, eikä minulla ole mitään, minkä puolesta kuolla, eikä minulla ole taivasten
valtakuntaa, sillä minä tiedän, että lapset itkevät vielä senkin jälken, kun minä olen kuollut ja ne haukkuvat ja kiroavat ja kerjäävät maitoa, jota he eivät saa mistään, sanoin minä.

Rajua kuvausta köyhyydestä ja toivottomuudesta. Salka Valka ottaa hoitaakseen kirjansitojan lapset vaimon kuoltua. Hauska yksityiskohta on, miten Salkalla kirjansitojan kautta on mahdollisuus päästä käsiksi kirjallisuuteen, joka näyttäytyy saarella vain mielenkiintoisena ajanvietteenä yksinäisiin iltoihin, koska saaren todellisuus on kala ja työ. Gautama Buddha ja Immanuel Kant jäävät Salkalle vain lystikkäiksi nimiksi ja hauskoiksi pohdinnoiksi, irralliseksi hänen omasta elämästään.

Salka Valka

Tänään on Salka Valka -päivä. Tämä on hurja kertomus pienen yhteisön elämästä eristäytyneellä saarella. Meri rajoittaa tietoa maailmasta ja yhteisön sisäiset asiat tulevat kohtuuttoman merkityksellisiksi, kun muita asioita ei ole.

Salka Valka on tietenkin kertomus motivaatiosta, ymmärryksestä, moraalista, halusta ja toiveista, mutta niitä kaikkia rajaa meri ja kalansaaliit. Kaikki ihmissuhdekuviot Salka Valkassa ovat niin kieroja, että niitä ajatellessa tulee pahoinvoivaksi. Tämä saari ei ole kovin paljon mukavampi kuin esimerkiksi Kärpästen herrassakaan, vaikka yhteisö onkin järjestäytyneempi ja stabiilimpi.

On hurjaa seurata esimerkiksi sitä, miten nuoren naisen kuva omasta ruumiillisuudestaan rakentuu saatavilla olevan tiedon, äitinsä esimerkin ja yhteisöltä saamansa palautteen perusteella. Joiltain osin tämä taas muistuttaa Zolan Germinalia, sitä, miten ihmiset elävät jatkuvaa eloonjäämistaistelua ja miten varaa moraaliin tai välittämiseen ei juuri ole.

Synkistä asetelmista huolimatta Salka Valka ei ole kovin raskas lukukokemus, kuten esimerkiksi juuri Germinal, jonka muistan paikoitellen aivan hyytävänä.

Kasvissyönnistä

Vielä yksi hyvä lainaus Elizabethista, ennen kuin palautan sen kirjastoon.

"Mutta teidän oma vakaumuksenne, rouva Costello", rehtori Garrard sanoo kaataakseen lisää öljyä laineille, "sehän perustunee moraaliseen vakaumukseen." "Ei, en usko", äiti sanoo. "Se perustuu haluun pelastaa sieluni."

Torstaina Salka Valka, muistakaa ;)

joitain Elizabeth-huomioita

Oho, äsken tämä haamupäivittyi, ei kivaa. Minun on jo pitkän pitänyt blogata Elizabeth Costello -tapaamisesta, mutta en edelleenkään ole aikaansaanut. Elizabethin teemat tuntuvat niin laajoilta, että niihin pitäisi paneutua jollakin arkipäivän ylittävällä energialla ja hartaudella.

Kaikki alateemat sinänsä olivat kiinnostavia ja pohdiskelun arvoisia, mutta Elizabeth itse oli hyvin persoonallinen ja helppo samaistuttava. Hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen tähtäävät yksilöt ovat yhteisöissään usein vaikeassa asemassa, samoin Elizabeth, jolle ei oikean elämän ihmisistä löydy yhtään keskustelukumppania. Hänen poikansa John tuntee syvää häpeää kuunnellessaan hänen teräviä ja kirkkaita luentojaan eikä hänen sisarensa Blanchekaan, Jeesuksen morsian ja Marianhillin nunna, kykene ottamaan vastaan häneltä mitään.

Kirjan jälkikirjoituksena on Lady Elizabeth Chandosin kirje Francis Baconille, puhtaalle ja kirkkaalle järjelle, jolta Elizabeth pyytää pelastusta itselleen ja kuolleelle miehelleen ja joka olisi varmaan ainoa ihminen, jonka kanssa Elizabeth todella voisi kokea jotain yhteistä. Veloena sanoo, että Elizabeth on eräs harvoista fiktiivisistä henkilöistä, joihin todella voi samaistua. Veloena on kyllä suuri sielu itsekin.

Huolimatta pyrkimyksestään ymmärtää ja muuttaa maailmaa, on Elizabeth silti niin inhimillinen, vastaa toisten ihmisten tarpeisiin ja uskaltaa tiedostaa omat halunsa sekä rajoituksensa. Ainakin minä haluan vanhana tulla niin Elizabethiksi.

Tulevana torstaina on Salka Valka, nähdään silloin!

Tänään Elizabeth

Tänään Kirjakahvilassa klo 18 Elizabeth Costello. Siitä ei ole kauaa, kun olen sen viimeksi lukenut, mutta olipas siihen taas kiva palata. Harhauduin vähän jo Rilkeenkin tänään, kun Elizabethissa viitattiin siihen. Tänään Elizabeth klo 18, nähdään hip!

kirjalistoista

Sanojen Anita Konkka oli bongannut Technoratista (en kyllä löytänyt että mistä sieltä) listan 1001 Books You Must Read Before You Die. Tällaisia listoja nyt tietenkin harrastetaan maailmassa paljon, jokainen on vähän erilainen ja painottuu vähän erilaiseen kirjallisuuteen, eikä niitä pidä ottaa niin vakavasti. Uskallan ihan hyvin kuolla, vaikka minulta puuttuisi tuosta listasta yli 800 kirjaa. Se, mikä on hauskaa, oli havaita, että tämän syksyn viidestä kirjasta kolme oli tuolla listalla ja kirjailijoista kaikki. Listalla olivat Sieppari Ruispellossa, Tähden hetki ja Elizabeth Costello. Salka Valkaa ei ollut, mutta Laxnessilta oli kyllä Independent People, joka on suomennettu nimellä Läpi harmaan kiven.

Tuolta listalta löytyy paljon kivoja ideoita kevätkauden kirjoiksi: Baskervillen koira, Moby Dick, Vanhus ja meri, miksipä ei myös Pikku Prinssi. Olisi kivaa saada mukaan myös uudempaa kirjallisuutta, pitäisi keksiä hyviä ideoita. Suosikkikustantamoltani Avaimelta on vuosi sitten ilmestynyt kiinnostava kaupunkiteemainen Iqbal Ahmedin Kaupunkini Varjot - Matka halki Lontoon, joka voisi olla hyvinkin kiinnostava.

Kevätkauden kirjoiksi saa tehdä ehdotuksia jo nyt!

Lispector-tapaaminen: Tähden hetki ja Água viva

Lispectorin Água viva ja Tähden hetki olivat kauniita ja tiiviitä kirjoja. Suomeksi ne on julkaistu kustantamo ai-ain mainiossa Lue vähemmän-sarjassa Tarja Härkösen käännöksinä.

Água viva on pitkä kirje rakastetulle, jonka varrella - kirjeen virtaava kulku todellakin innostaa muihinkin vettä kuvaaviin ilmauksiin - kuvataan suhdetta ihmisiin, kukkiin ja puihin. (En oikeasti aikaansaanut itse lukea tätä, mutta tämän verran tästä kirjasta sieppasin muiden keskustelusta.)

Tähden hetki kuvaa Rio de Janeirossa asuvan Macabéan elämää. Macabéa työskentelee konekirjoittajana ja kuuntelee Radio Kelloa, joka kertoo ajan kulumisen piippaamaalla minuutin välein ja tarjoamalla piippausten välillä kulttuuria ja tietoiskuja. Ilman Radio Kelloa Macabéa ei tietäisi, että keisari Kaarle Suuri tunnettiin omassa maassaan nimellä Carolus ja että kärpänen voi lentää maailman ympäri 28 päivässä.

Macabéasta on tehty elokuvakin, jota tosin kukaan kirjallisuuspiirin läsnäolevista ei ikinä muistanut bonganneensa mistään. Ehkäpä sen voisi jostain joskus vielä saada katsottavaksi, Macabéa oli niin viehättävä tuttavuus, että olisi sääli, ellei häntä enää jatkossa tapaisi.

torstaina Lispectoria!

Seuraava kirjallisuuspiirin tapaaminen torstaina 12. lokakuuta, jolloin käsiteltävänä Lispectorin Agua Viva ja Tähden hetki. Tervetuloa!

Sieppari-tapaaminen

Viime kerralla oli tarkoitus myös liveblogata, mutta eihän siitä sitten tullut mitään. Olisin pudonnut niin keskustelun ulkopuolelle, enkä olisi pysynyt kirjoittamisessakaan mukana mitenkään. Puolet paikallaolleista olivat mukana suunnitellusti ja puolet olivat aivan satunnaisia ohikulkijoita. Kaikki keskustelijat olivat lukeneet kirjan joskus ja kaikilla oli jonkinlaisia muistikuvia siitä.

Holdenin persoona ja ihmissuhteet nousivat keskeiseen asemaan keskusteluissamme, mutta myös kaupunkikuvausta käsiteltiin laajasti. Salinger oli kirjoittanut monet kirjan kohtauksista tapahtumaan oikeasti olemassaoleville kaduille, liikenteen solmukohtiin ja rakennuksiin New Yorkissa. Oli viehättävää voida tunnistaa kertomuksessa kuvattuja paikkoja kartalta ja suhteuttaa niitä mielikuviin suurkaupungista ja sen eri kaupunginosista.

Holden oli kasvanut kaupungissa ja tunsi sen kaikki eri puolet. Koulun kanssa hän oli käynyt American museum of Natural Historyssa, luistelemassa Rockefeller Centerissa, konsertissa Radio City Music Hallissa ja lukuisat ulkoiluretket olivat suuntautuneet Central Parkiin. Hän on lahjakas tarkkailija ja sopeutuja ja kykenee heittäytymään erilaisiin rooleihin kaupungissa, jossa jokainen vastaantulija on tuntematon ja jossa jokaiselle vastaantuntijalle voi esiintyä eri hahmona.

Kaupunki tarjosi mahdollisuuksia kulkea ja kokeilla, ilman velvoitteita kiintyä mihinkään tai tulla kiinnitetyksi mihinkään, mutta silti käsittää merkityksellistettyjä paikkoja ja tiloja. Kasvutarinan kehyksenä kaupunki on toimiva ja kiinnostava: tarjoaa sopivasti mahdollisuuksia, mutta myös yksitoikkoista toistoa sekä merkityksellisiä kohteita.

Kirjan loppumisesta aiheutuvaan tyhjyyden tunteeseen suosittelen lämpimästi Salingerin novellikokoelmaa Kahdeksan kertomusta. Erityisesti banaanikala- ja eskimosotanovellit ovat siinä suosikkejani. Kommenttiosasto vastaanottaa mielellään kuvauksia lukuelämyksistänne.

ihastuttava tuttavuus Holden Caulfield, jälleen monien vuosien jälkeen

Luin ensi kerralla käsiteltävää Siepparia ja nauroin niin monessa kohdassa ääneen. Siitä on niin monta vuotta, kun olen lukenut sitä viimeksi ja minulla oli siitä vain satunnaisia muistikuvia. Muistin Holdenin kämppäkaverin likaiset hampaat, Holdenin hukkaan menevät havainnoijan lahjat (Holden on selvästi Alice Millerin tarkoittama Lahjakas lapsi) ja pyrkimykset maailmanmiehen tapoihin, mutta en ollut muistanut mitään siitä, mitä varsinaisesti on tarkoitus keskustelupiirissä puhua: kaupungista kasvukertomuksen kehyksenä. Taustat ja sivuhenkilöt jäävät harvoin mieleen, vaikkakin niiden kautta voidaan välittää monia oleellisia asioita.

On kiinnostavaa, miten kaupunkiympäristössä mielenkiintoa herättävät vain valitut kohteet, eivätkä ollenkaan kaikki. Kaupunki hahmottuu veljeen, kavereihin ja mediahahmoihin assosioituvina palasina ja kaikki muu on bulkkia, jonka ohi kuljetaan etsimään jotain mielenkiintoisempaa ja uudempaa. Aika tyypillistä ehkä kaupunkikuvaukseksi?

Torstaina kaivaudumme tähän ehkä vähän analyyttisemmin sitten. Nähdään Kirjakahvilassa torstaina kuudelta!

kirjallisuuspiirin alkaminen

Jo monta vuotta Helsingissä kokoontunut Kirjallisuuden luontokäsitykset-keskustelupiiri ryhtyy kokoontumaan myös Turussa syksystä 2006 lähtien. Kokoontumispaikkana on Turun Kirjakahvila ja kokoontumisia on noin kerran kuukaudessa.

Syksyn ohjelma on seuraavanlainen:

SYYSKUU: to 14.9. klo 18
Koska Ympäristöongelmat ratkaistaan kaupungeissa, ei syksyn ensimmäisessä käsiteltävässä teoksessa ei erityisemmin puhuta luontoteemoista, mutta sitäkin enemmän kaupunkiteemasta. Käsiteltävänä siis Jerome David Salingerin Sieppari Ruispellossa, jonka tapahtumaympäristö on etäinen, kalsea ja ymmärtämätön New York.

LOKAKUU: to 12.10. klo 18
Käsiteltävänä Clarice Lispectorin teokset Água Víva ja Tähden hetki.

MARRASKUU: to 16.11. klo 18
Käsiteltävänä J. M. Coetzeen teos Elizabeth Costello, jossa runsaasti pohdintaa sekä hyviä oivalluksia ihmisen ja eläimen suhteesta.

JOULUKUU: to 14.12. klo 18
Käsiteltävänä Halldór Laxnessin teos Salka Valka, jossa Islannin karu saaristo kasvuympäristönä ja maailman rajoina.

Ensimmäinen tapaaminen on vähän harjoittelua matalalla profiililla, mutta sen jälkeen voidaan sitten ryhtyä hamuamaan uusiakin tyyppejä keskustelupiiriin.