lauantaina, lokakuuta 20, 2007

Kirsikkatarhan köyhtyneet aateliset

Tervetuloa astelemaan lupaamallemme säkenöivien ajatusten temmellyskentälle! Tällä tapaamiskerralla keskustelun alustana toimi Anton Tšehovin Kirsikkatarha.

Tämä Tšehovin viimeiseksi jäänyt näytelmä oli hänen omien sanojensa mukaan komedia. Näkökulma on hyvin perusteltavissa, sillä Tšehovin muutosten edessä neuvottomat ihmiset keskittyvät enemmän arkisiin askareihinsa, avioliittohuoliin ja karamellien syöntiin, ja tekevät kaikkensa ollakseen ajattelematta kauniin kirsikkatarhansa tuhoa. Näytelmän ohjannut Konstantin Stanislavski tosin näki kertomuksen tragediana, josta herrojen välille syntyikin jonkinmoinen riita. Moderni lukija kelpuuttaisi Kirsikkatarhan ehkä helpommin molemmiksi, sillä melankolisen perusvireensä rinnalla se heijastelee jo 50-luvun absurdin komedian asetelmia.

Luontokäsityksiä etsiessä Kirsikkatarha, kuten monet Tšehovin teokset, on ajaton, sillä keskiössä ovat ihmiset inhimillisine piirteineen: optimismi, pessimismi, kielto, epävarmuus, huoli... Samat reaktiot toistuvat reaalimaailmassa myös nykypäivänä, tietenkin. Varsinkin keskeinen hahmo Ranevskaja on mielenkiintoinen kohde, sillä hän kieltäytyy tunnustamasta muutosten dramaattisuutta ja todellisuutta. Aseenaan Ranevskaja käyttää kieltoa, yksinkertaista psykologista mekanismia, sillä tuleva muutos on liian suuri ja pelottava.

Ilmastonmuutosta vastaan taistelevat ovat jo huomanneetkin että Ranevskaja elää yhä. Lopussa hän menettääkin kotinsa ja kirsikkatarhan pakkohuutokaupassa ikäänkuin ohimennen ja huomaamatta, että ottakaapa opiksenne, te ilmastoskeptikot.
Tšehov esittelee useita tapoja ottaa vastaan ympäristön raju muutos, mutta ei valitettavasti kerro miten poistaisi ihmiskunnan kollektiiviset defenssimekanismit.

"Köyhtyneet aateliset" on Hannan mielestä kiva teema, ja Kirsikkatarhankin aateliset ovat inhimillisyytensä ansiosta loppujen lopuksi sympaattisia hahmoja. Aateliston ajankäytöstä innostuneena valitsimmekin ensi kerraksi käsittelyyn "ajankäyttötrilogian", sillä aika on (kaareutunut) neljäs ulottuvuus ja siten ympäristöä, n'est-ce pas? Trilogian osina Tom Hodgkinsonin Joutilaisuuden ylistys (How to be Idle), Thorstein Veblenin Joutilas luokka ja Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito. Seuraavalle tapaamiskerralle voi näistä lukea itseään eniten kiinnostavan. Joulukuussa ajankäyttöä tarkastellaan Julia Vuoren Sika-sarjakuvista. Kevään ohjelmistossa myöhemmin tarkentuvaa kaupunkikirjallisuutta.

Kiitos ja näkemiin.

Ei kommentteja: